Riittävän hyvä vanhemmuus

Lapset ovat toimintamme keskiössä. Lapset ovat myös perheidemme keskiössä. Tätä keskiötä kannattelevat kuitenkin vanhemmat. Vanhemmat yhdessä ja erikseen. Jos hyvin käy, osa sukua tai koko kylä osallistuu kasvatusvastuun jakamiseen. Millaista sitten on hyvä tai riittävän hyvä vanhemmuus? Miksi toiset vaikuttavat pärjäävän ison katraan kanssa ja toisille yhdenkin lapsen kanssa jaksaminen on työlästä? Vaikeita kysymyksiä, sillä olemme kaikki erilaisia. Erilaisten kokemusten kyllästämiä ja erilaisilla turvaverkoilla varustettuja. Myös jokainen lapsi on erilainen eikä esimerkiksi vakava sairaus tai onnettomuus kysy aikaa ja paikkaa. Yhteisöissä ja perheissä kaikki vaikuttavat kaikkeen ja kaikkiin.

Jos seurailee somea, voi tulla ajatus, että teen itse kaiken väärin tai ainakin huonommin kuin ne tahrattomiin mätsääviin vaatteisiin hymyilevät ja hyväntuuliset lapsensa pukeneet ”teeseitse” -äidit, jotka ovat kasvatustrendien tasalla ja pitävät pinnansa. Some on kuitenkin eri asia kuin koronatodellisuus, joskin korona on kuulemma myös inhimillistänyt somea. Ihmiset kaipaavat kiiltokuvien sijaan nimittäin todenmukaisempaa virtuaalikohtaamista, kun kasvoista kasvoihin kohtaaminen on kielletty. Puuro saa tarttua keittiön lattian ja sohvan lisäksi myös linssiin ja tietokoneen ruutuun.

Mikä sitten on todellista kohtaamista lapsiperheissä? Se, että lapset tulevat lähelle. Lasten riemu kaikuu korviin, lasten kyyneleet valuvat olkapäille, lapset pakottavat läheisyyteen ja intiimiyteen sekä itsensä kohtaamiseen 24/7. Tämä voi tuntua vaativalta, sillä joskus aikuinen kaipaisi lomaa omistakin tunteistaan, saati sitten muiden läheisten herättämistä. Olennaista on ehkä olla odottamatta muuta kuin epätäydellistä arkea. Sitä, että tunteet vaihtelevat vuoristoratamaisesti ja eri perheenjäseniltä menee eri aika päästä tunteisiin mukaan, niistä eroon tai eteenpäin. Joka päivä huudetaan. Joka päivä myös iloitaan. Se, että on ääntä ja sekasotkua, ei haittaa. Se kuuluu asiaan. Joka aamu on armo uus, eikä kurjan päivän jälkeisenä päivänä enää välttämättä olekaan kurjaa, vaan pakahduttavan onnellista. Ainakin tovin, kunnes tunnelma taas muuttuu. Eivätkä tunteet ole uhka, ne tekevät elämästä elämisen arvoista, mutta joskus ne ovat vaan raskaita kantaa ja käsitellä.

Sinä riität hyvään vanhemmuuteen, oli yhteisvastuukeräyksen teema viime vuonna. Olin innoissani tästä tärkeästi teemasta, mutta työkaverini herätti minut kyseenalaistamaan keräysteeman julisteen kuvavalinnan, jossa isä kannattelee uupuneen näköisenä neljää lastaan ja kauppakasseja. Myös kirjailija Juha Itkonen, neljän lapsen isä, on ottanut yhteiskunnalliseen keskusteluun vanhemmuudesta puhumisen tavan. Sen, että yhteiskunnassamme vanhemmuudesta, varsinkin pikkulapsiarjesta puhutaan negatiiviseen sävyyn. Toisaalta olen miettinyt, johtuuko se myös vanhasta sananlaskustamme ”Kel onni on, se onnen kätkeköön”. Saattaa siis olla hyväksytympää sanoa, että ”olen aivan rikki vanhemmuuteen” kuin ”lapseni tuottavat minulle pakahduttavaa iloa ja onnea”. Varmaa kuitenkin on, etteivät lapsemme mene rikki siitä, kun sanomme heille: ”Sinä teet minut onnelliseksi joka päivä, tuotat minulle valtavaa iloa!” Kuulin vasta hetki sitten, että näin voi ajattelun lisäksi myös todella sanoa lapsilleen ääneen. Ajattelin yrittää, vaikka yltiöpäinen positiivisuus ei kulttuuriimme perinteisesti kuulukaan. Tällaiseen palautteeseen on nimittäin helppo samaistua. Miten hyvää se tekee meille aikuisillekin ajoin kuulla, kun olemme onnistuneet tuottamaan toisillemme iloa ja hyvää mieltä.

Kun koemme, että olemme rakkaita ja arvostettuja ja rakastamme ja arvostamme itseämme, meidän on helpompi päästä yli perhe-elämän ajoin tuottamista vaikeista tunteista. On myös hyvä muistaa, että olemme Jumalalle mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita. Olemme ihmeitä ja niin ovat lapsemmekin. Emmekä me ihmeet tarvitse hyvinvointiimme kuin maalaisjärjellä ajatellen toisiamme, unta, ruokaa ja lepoa.