Riittävän hyvä vanhemmuus

Lapset ovat toimintamme keskiössä. Lapset ovat myös perheidemme keskiössä. Tätä keskiötä kannattelevat kuitenkin vanhemmat. Vanhemmat yhdessä ja erikseen. Jos hyvin käy, osa sukua tai koko kylä osallistuu kasvatusvastuun jakamiseen. Millaista sitten on hyvä tai riittävän hyvä vanhemmuus? Miksi toiset vaikuttavat pärjäävän ison katraan kanssa ja toisille yhdenkin lapsen kanssa jaksaminen on työlästä? Vaikeita kysymyksiä, sillä olemme kaikki erilaisia. Erilaisten kokemusten kyllästämiä ja erilaisilla turvaverkoilla varustettuja. Myös jokainen lapsi on erilainen eikä esimerkiksi vakava sairaus tai onnettomuus kysy aikaa ja paikkaa. Yhteisöissä ja perheissä kaikki vaikuttavat kaikkeen ja kaikkiin.

Jos seurailee somea, voi tulla ajatus, että teen itse kaiken väärin tai ainakin huonommin kuin ne tahrattomiin mätsääviin vaatteisiin hymyilevät ja hyväntuuliset lapsensa pukeneet ”teeseitse” -äidit, jotka ovat kasvatustrendien tasalla ja pitävät pinnansa. Some on kuitenkin eri asia kuin koronatodellisuus, joskin korona on kuulemma myös inhimillistänyt somea. Ihmiset kaipaavat kiiltokuvien sijaan nimittäin todenmukaisempaa virtuaalikohtaamista, kun kasvoista kasvoihin kohtaaminen on kielletty. Puuro saa tarttua keittiön lattian ja sohvan lisäksi myös linssiin ja tietokoneen ruutuun.

Mikä sitten on todellista kohtaamista lapsiperheissä? Se, että lapset tulevat lähelle. Lasten riemu kaikuu korviin, lasten kyyneleet valuvat olkapäille, lapset pakottavat läheisyyteen ja intiimiyteen sekä itsensä kohtaamiseen 24/7. Tämä voi tuntua vaativalta, sillä joskus aikuinen kaipaisi lomaa omistakin tunteistaan, saati sitten muiden läheisten herättämistä. Olennaista on ehkä olla odottamatta muuta kuin epätäydellistä arkea. Sitä, että tunteet vaihtelevat vuoristoratamaisesti ja eri perheenjäseniltä menee eri aika päästä tunteisiin mukaan, niistä eroon tai eteenpäin. Joka päivä huudetaan. Joka päivä myös iloitaan. Se, että on ääntä ja sekasotkua, ei haittaa. Se kuuluu asiaan. Joka aamu on armo uus, eikä kurjan päivän jälkeisenä päivänä enää välttämättä olekaan kurjaa, vaan pakahduttavan onnellista. Ainakin tovin, kunnes tunnelma taas muuttuu. Eivätkä tunteet ole uhka, ne tekevät elämästä elämisen arvoista, mutta joskus ne ovat vaan raskaita kantaa ja käsitellä.

Sinä riität hyvään vanhemmuuteen, oli yhteisvastuukeräyksen teema viime vuonna. Olin innoissani tästä tärkeästi teemasta, mutta työkaverini herätti minut kyseenalaistamaan keräysteeman julisteen kuvavalinnan, jossa isä kannattelee uupuneen näköisenä neljää lastaan ja kauppakasseja. Myös kirjailija Juha Itkonen, neljän lapsen isä, on ottanut yhteiskunnalliseen keskusteluun vanhemmuudesta puhumisen tavan. Sen, että yhteiskunnassamme vanhemmuudesta, varsinkin pikkulapsiarjesta puhutaan negatiiviseen sävyyn. Toisaalta olen miettinyt, johtuuko se myös vanhasta sananlaskustamme ”Kel onni on, se onnen kätkeköön”. Saattaa siis olla hyväksytympää sanoa, että ”olen aivan rikki vanhemmuuteen” kuin ”lapseni tuottavat minulle pakahduttavaa iloa ja onnea”. Varmaa kuitenkin on, etteivät lapsemme mene rikki siitä, kun sanomme heille: ”Sinä teet minut onnelliseksi joka päivä, tuotat minulle valtavaa iloa!” Kuulin vasta hetki sitten, että näin voi ajattelun lisäksi myös todella sanoa lapsilleen ääneen. Ajattelin yrittää, vaikka yltiöpäinen positiivisuus ei kulttuuriimme perinteisesti kuulukaan. Tällaiseen palautteeseen on nimittäin helppo samaistua. Miten hyvää se tekee meille aikuisillekin ajoin kuulla, kun olemme onnistuneet tuottamaan toisillemme iloa ja hyvää mieltä.

Kun koemme, että olemme rakkaita ja arvostettuja ja rakastamme ja arvostamme itseämme, meidän on helpompi päästä yli perhe-elämän ajoin tuottamista vaikeista tunteista. On myös hyvä muistaa, että olemme Jumalalle mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita. Olemme ihmeitä ja niin ovat lapsemmekin. Emmekä me ihmeet tarvitse hyvinvointiimme kuin maalaisjärjellä ajatellen toisiamme, unta, ruokaa ja lepoa.

Mielikuvitusta!

Päiväkerhoissa on monenlaista puuhaa, joista yksi hyvinkin suosittu ohjelmaosuus on vapaan leikkimisen aika. Olemme Pikkututkijoiden ryhmälle tehneet aina välillä niin, että sadun lukemisen jälkeen he ovat saaneet itse valita mitä leluja heille nostetaan alas tai jos lelut ovat olleet helposti saatavilla ovat he ottaneet niitä omatoimisesti esiin. Olemme huomanneet, että ei kulu kuin pieni hetki ja leikit ovat hyvin usein täydessä touhussa. Tarkemmin leikkejä tarkkaillessa, huomaa mitä mielenkiintoisempia ja mielikuvituksellisimpia leikkejä. Kuuntelin yhtenä päivänä, kun kaksi lasta ennen vapaata leikkiaikaa sopivat keskenään, että menevät pikkulegojen kimppuun sitten kun sadun lukeminen loppuu. Kun satu loppui, pojat ryntäsivät pikkulegojen luokse. Kun he pääsivät rakentelun alkuun niin ei mennyt kovin montaa hetkeä, kunnes koossa oli jo ihan selkeä rakennelma. Menin lähemmäksi katsomaan, mitä lapset rakentelevat ja kyselin lapsilta mitä he ovat rakentamassa. Molemmat innoissaan kertoivat, kuinka heillä on uimahalli ja parkkipaikka sekä ajotie. Enää piti hieman lisätä maisemaan lisää erilaisia esineitä ja asioita, kuten autoja, puita ja hyppyriä. Aina tuollaisen tilanteen kohdatessa, huomaa miten mielikuvitus voi tuoda paljon iloa leikkeihin ja miten hyvän mielikuvituksen omaava voi keksiä, vaikka mitä hyvinkin yksinkertaisista leluista, esineistä ja asioista. Leikki voi jatkua hyvinkin kauan ennen kuin siirrytään seuraavaan.

Kaikille lapsille ei ole silti itsestäänselvyys omata hyvää mielikuvitusta. Jos näin on niin ei mitään hätää! Mielikuvittelua voi harjoitella. Kaikki alkaa kekseliäisyydestä. Muistan kun vuosia sitten olin lastensuojelun puolella harjoittelussa ja yksi lapsi valitti, että hänellä on tylsää. Ajattelin, että keksin erilaisia vaihtoehtoja hänelle ja kerroin nämä vaihtoehdot, joista hän valitsi yhden. Myöhemmin kysyin harjoittelun ohjaajaltani, että mitä muita vaihtoehtoja voisin lapselle ehdottaa silloin kun hän valittaa tylsyyttään. Yllätyin kun ohjaajani sanoi, että en saisi antaa lapselle valmiita vaihtoehtoja. Ohjaajani selitti minulle, että kun lapsi valittaa tylsyyttään niin ei kannata antaa valmiita vastauksia vaan antaa lapsen keksiä itse. Näin tekemällä lapsen kekseliäisyys kasvaa ja mielikuvitus kehittyy, kun hänen pitää miettiä, mistä tekemisestä hän itse pitäisi. Lapsi voi olla tuskallinen, kun aikuinen ei anna valmiita vaihtoehtoja, mutta samalla teet lapselle palveluksen, kun annat hänen itse miettiä mikä häntä voisi kiinnostaa tai mistä hän voisi pitää. Tätä kautta voi syntyä mitä ihmeellisempiä ja mielikuvituksellisia ajatuksia, jotka voivat lopulta olla paljon mielenkiintoisempia kuin mitä itse aikuinen olisi antanut vaihtoehdoiksi.

Tämä kyseinen tapaus on jäänyt mieleeni kirkkaana ja yritänkin aina muistaa, etten anna täysin valmiita vastauksia, jos joku lapsi valittaa tylsyyttään. Toki jos lapsi ei tiedä mistä esimerkiksi päiväkerhossa aloittaisi leikkimisen niin voin ohjata häntä katselemaan ympärilleen ja vaikka kertomaan mitä meillä on kerhossa leluja. Tai katsomaan onko muilla lapsilla minkälaisia leikkejä meneillään. Pyrimme välttämään stereotyypistä ”tuolla on nuo tyttöjen lelut” ja ”tuolla nuo poikien lelut” mene katsomaan sieltä- vaan kaikki lelut ovat yhtä lailla kaikille saatavilla ja otamme myös esille niitä tasapuolisesti eri ominaisuuksien mukaan (esim. rakenteluun liittyvät lelut, erilaiset hahmot, lautapelit ja palapelit yms.).

Kaikille aikuisille ei ole myöskään helppoa heittäytyä mukaan lapsen mielikuvitukseen ja leikkeihin. Voi olla, että olo tuntuu kömpelöltä ja ei tiedä miten pitäisi leikkiä lapsen mukana. Tärkeintä tässä mielestäni on se, että yrittää parhaansa. Lapsi arvostaa varmasti jo pelkkää kuuntelevaa läsnäoloasi, vaikka sinusta tuntuisi siltä, että et esimerkiksi pysy perässä kaikissa lapsen leikkien käänteissä. Siis kuuntele, kysele ja kokeile rohkeasti yhdessä lapsen kanssa. Näin kevään pikkuhiljaa tehdessä tuloaan erilaiset pikkuretket esimerkiksi erilaisille poluille ja metsiin voivat olla aikamoisia tutkimusmatkoja ja yhdessä lapsen kanssa voi ihastella ja ihmetellä mitä kevät on saamassa aikaan. Pienistä yksinkertaisista ihmettelyn aiheista voi avartua aivan uusia maailmoja, kun kulkee eteenpäin itsekin avoimella ja ihmettelevällä mielellä.

Siunattua kevättä toivotellen Krista Kumara

Uuden kauden aloittelua

Heippa vaan! Täällä päiväkerhojen puolella pikkuhiljaa käynnistellään uutta kautta liikkeelle kesän lomien ja leirien jälkeen. Me päiväkerhon tädit olemme olleet kesän aikana ohjaajina niin rippileireillä kuin alakoululaistenkin leirillä, joka tuo mukavaa vaihtelua. Arkityöhön palaaminen tuntuu kuitenkin oikein hyvältä, etenkin kun tauko on ollut tavallista pidempi! Henna ja Krista ovat vähän pohtineet, että miltähän se päiväkerhon ohjaaminen tuntuu taas viiden kuukauden tauon jälkeen. Kahvis keittäminen ei ainakaan sujunut kovin näppärästi Hennalta heti ensimmäisessä avoimessa päiväkerhossa... Ensin suodatinpaperipussi unohtui kahvinporoja laittaessa ja sitten pussi olikin liian pieni! Kahvia kun ei Henna ja Krista kumpikaan juo itse, niin kyllä tässä on ihan ruostumaan päässyt. Lapsia kyllä odotamme kerhoihin niin innolla, että on vaikea pöksyissä pysyä! Mitä kuuluu Hennan mielestä hyvään päiväkerhokertaan? Lämpöä, välittämistä, leikkiä, naurua, haleja, sylittelyä, kuuntelua, juttelua, heittäytymistä ja hyväksytyksi tulemista. Näillä päästään jo pitkälle, vaikka kynttilän sytytys unohtuisi! Nähdään taas pian!